Tätä blogia aloittaessani, mieheni kuorsaa sohvalla vieressäni edellispäivän venymisestä johtuvaa krapulaansa.
Tulossa on levollinen ilta; mieheni on menossa auttamaan kaveriaan muutossa. ”En minä tänään mitään ota.” ”Tulen kotiin heti, kun olemme saaneet kaikki tavarat muutettua.” ”Katsotaan yhdessä jokin elokuva, kun tulen kotiin.” Jokainen lause vain vahvistaa tietoani siitä, että aamuyöllä viereeni kiipeää känninen, haiseva mies kuorsaamaan.
Olen jo ostanut itselleni illaksi herkkuruokaa ja valmistaudun katsomaan nyyhkyelokuva yksin viltin alla sohvan nurkassa. Oikeastaan oikein odotan sitä! Sitä, että saan olla illan rauhassa, yksin ja hiljaisuudessa. Viimeiset viikot on mennyt siihen, että kotiin tullessani olen oven avaessani tiennyt, että muutama olut on taas sihautettu auki. Tiedän sen siitä, että musiikki on liian lujalla tai sitten mieheni puhuu kovaäänisesti puhelimessa. Jo töistä lähtiessäni on maha alkanut muljahtelemaan. Toivon, että kotona olisi hiljaista. Pelkään, että musiikki soi. Tiedän, ja kuitenkin toivon.